Niin se sitten tuli, se perinteinen syksy. Aivan upeista ilmoista tässä onkin saanut nauttia jo pitkän aikaa! Ei kertakaikkiaan ole mitään parempaa, kuin kuulaat syysaamut, kun maa on huurteessa, aurinko värjää puut kullaksi ja tuoksu vie melkein tajun!

Vaan ei makeaa mahan täydeltä, ja johan saatiin märkä, kurainen pimeyskin seuraksi. Ja mieliala painuu yhtä syvälle, kuin se sadevesi viemäreihin.

Elämään ei kuulu yhtään mitään uutta. Jenkkireissu on jo kaukainen muisto vaan, ja jostain pitäisi löytää taas vähän piristystä tulevaan talveen.

Yksi ihan hauska piristys tässä on ollut eräs heppu, jonka kanssa aloin muuten vaan kirjoittelemaan yhden nettitreffi saitin kautta. Sellainen harvinaisen täysipäisen oloinen tapaus, mutta kauheen nuori. Vasta kolmekymppinen. Oikeesti, mun pikkusiskon ikäinen. Se vähän jarruttaa, muuten voisin vaikka treffatakin sen. Mutta joo, onhan se ihan kiva, kun joku toivottelee illalla hyvät yöt, vaikka nyt sitten virtuaalisesti.
Kuvan perusteella on muuten nyt sitten tosi vaikea sanoa, pidänkö sen ulkonäöstä vain en. Siinä on jotain kiehtovaa, myönnän, mutta ei siis sellainen, että ensisilmäyksellä olisin myyty.
Toisaalta, mukava persoona korvaa paljon ulkonäössä, mutta kun nettituttavuudesta puhutaan, niin pitää kyllä aika hyvin mut vakuuttaa, ennen kuin lähden edes kehittelemään mitään.

Toisaalta, kyllähän tässä tämän (liian!) pitkään jatkuneen totaalisinkkuuden ja totaaliselibaatin ja totaaliei-mitään-säätöä- kauden jälkeen olisi ihan kivakin, jos joku tyyppi edes ajatuksen asteella kiinnostaisi. Tämä saattaisi olla sellainen, mutta.... Niin, se mun ikuinen mutta. No, katotaan nyt.
Pikkujoulukausi sen sijaan on alkamaisillaan, ja parit kekkerit on jo kalenterissa.

Ehkä tää tästä tokenee, tämä hiipivä melankolia.

Onneks mulla on sentään villasukat, ne lämmittää ainakin varpaat, jos ei muuta löydy :D