Toisinaan on vaikea purematta niellä pettymyksiä. Tuo mönkään mennyt kämppähomma kyllä ottaa koville. Varsinkaan, kun oma logiikka ei ihan oikeasti ymmärrä niitä syitä.

Toisaalta huomaan ehkä vähän kehittyneeni näiden negatiivisten tunteiden käsittelyssä. En aio jäädä murehtimaan tätä, vaan pyrin sitten tekemään olemassa olevista olosuhteista parhaita mahdollisia. Pihan aita pitää uusia koiran kestäväksi ja koti nyt tulikin puunattua kevätilmeeseen viikonloppuna.

Joten kaikki hyvin. En kuole tähän.

Elämän rajallisuus taas muistutti olemassa olostaan, ja siitä, että huonomminkin voisi mennä.
Parisen viikkoa sitten saimme viestiä, että eräs entinen työtoverimme on sairastunut vakavasti. Noin itseni ikäinen mies.
Kyseinen kaveri oli kokenut kovia viime vuosina. Takausvelat niskassa, ulosotto, ja lopulta henkiset ongelmat, jotka johtivat irtisanomiseen töistä. Itsessäänhän nuo ongelmat eivät ole irtisanomisperuste, mutta yli viikon kestävät yhtäjaksoiset ilmoittamattomat poissaolot ovat. Valitettavasti työn luonne on sellainen, ettei oikein ole mahdollisuutta inhimillistää asioita, ja työnantajan oli pakko tehdä ratkaisuja.

Kaverin touhuista viimeisen vuoden aikana ei ole tietoa. Nyt kuitenkin maaliskuussa oli tullut diagnoosi: keuhkosyöpä, aggressiivisesti levinnyt, ennuste erittäin huono.
Ja nyt, vain kolme viikkoa diagnoosista hän on ikuisesti poissa. Rest in peace.

En tuntenut kyseistä kaveria kovinkaan läheisesti, mutta kyllä tämä tavallaan pysäytti. Kun näki, että toisella meni huonosti, sitä vaan yritti muistuttaa, että asioilla todella on tapana järjestyä, vaikka se kornilta siinä tilanteessa tuntuikin.
Ja näin ne sitten järjestyivät

Itsehän olen aina ajatellut, että jokaisella meillä on jossain vaiheessa se oma kiirastulemme läpikäytävänä. Itselläni ainakin yksi sellainen mahtui viime vuoteen ja onneksi löysin itsestäni energiaa sen verran, että sain sen kierteen katkaistua, haettua apua ja nyt tilanne on kutakuinkin ok. Mielialat nyt vaihtelevat, mutta se lienee kuitenkin ihan luonnollista meissä ihmisissä.
Olen myös hokenut itselleni, että myös minun asiani joskus järjestyvät, vaikka se ajoittain tuntuikin ihan mahdottomalta ajatukselta ja se "hyvä elämä" tuntui olevan valovuosien päässä. Niin vain päivä kerrallaan tässä kuitenkin ollaan selviydytty ja selviydytään jatkossakin. Ja lopussa kiitos seisoo ja osaan arvostaa läpikäymiäni vaikeuksia vain opetuksina elämän tiellä.

Olisi ihan todella törkeää kohtalon ivaa, jos nyt asiat päättyisivät kuten tällä työkaverillani. Pistää miettimään.

Aloitin eilen työmatkapyöräilyn. Eilen se sujui kuin leikki, ja peruskunto on kohdallaan. Tänä aamuna oli vähän raskaampaa ja kotimatka nyt vielä jää nähtäväksi.

Huh. Työkaveri toi juuri eteeni addressin, pitäisi valita siihen joku sovelias muistovärssy.

Minä elän, onneksi!