Näköjään sitä aina intoutuu silloin kirjoitelemaan tänne, kun oikein tympäisee.

Eilen ja tänään on taas ollut sellainen päivä. Mielessä pyörii ajatukset "mulla ei ole mitään" ja "mulla ei ole ketään". Tähän on nyt ihan turha sanoa, että onhan sulla lapset ja koirat, työ, koti jne. Mä TIEDÄN, että mulla on ne. Ja rakastankin niitä ihan hirveästi.

Mutta nyt puhutaan siitä sielunelämästä. Jotenkin sellainen iso tyhjiö, jonka sisällä elelen. Hoitelen rutiinit, nauran kavereiden kanssa, puuhastelen pientä ja suurta. Mutta jotain sellaista puuttuu, joka tekee tästä olemisesta välillä ihan sietämätöntä.

Tuntuu, kuin koko ajan odottaisi vaan jotain tulevaksi tai tapahtuvaksi. Ja mitään ei tule eikä tapahdu. Olisipa edes joku reissu tiedossa tai jotain, mitä voisi konkreettisesti odottaa. "Jonkun tuntemattoman" odottelu on aika turhauttavaa loppujen lopuksi..

Havahduin eilen siihen, etten oikeastaan ikinä vie tuota muksuakaan mihinkään. En elokuviin tai teatteriin. No, leffassakäynti korvataan monesti vuokraamalla leffa kotiin, mutta eihän se ole lähellekään sama asia.

Vituttaa.

Olen huomannut itsessäsi ikävällä tavalla uuden piirteen. Alan olla kateellinen ihmisille. Se tuntuu ilkeältä. Tai ehkäpä olen aina ollutkin, mutta nykyisin tieto on niin eri tavalla käsillä. Oli miten oli, silti inhottaa lukea jotain FB-päivityksiä, kuinka "lähdetään viettämään tyttöjen viikonloppua Leville" tai "jee, enää kolme yötä New Yorkiin" jne. MÄKIN HALUAN!!!!
Eksäkin lähtee tänään Thaimaahan.

Hitsi. Tänään olisi ollut kyllä mahdollisuus lähteä vähän ihmisten ilmoille Helsingin yöhön, mutta ei mulla ole rahaa taaskaan. Tilillä 170 euroa, ja sillä pitäisi kitkuttaa kolme viikkoa. Ostaa ihmisten ja eläinten ruuat, naftat jne.
Verotti vähän noi muksun synttärit tiliä samoin, kuin mätkyt, jotka oli pakko maksaa, jos halusi välttää ulosoton.

Ankea, kamala fiilis.