Jep. Olen vähän ruokkinut itseäni nyyhkytarinoilla. Katselin eilen Titanicin ja tänään taas kerran P.S. I love you:n. Siis voiko olla ihanampia leffoja. Onneksi olin yksin kotona, sain eläytyä ihan täysilla ja itkeä vollottelin niin, että kyyneleet kasteli läppärin (jolla siis kattelin noita leffoja sängyssä makoillen).

Voi elämä, se Gerald Butlerkin..ooh. Tajusin muuten yhden asian, jonka toki olen jo aiemmin laittanut merkille, mutta nyt ehkä vielä selkeämmin...miehen hampaat ja hymy. Siis voi taivat millaiset hymyt noilla molempien leffojen miestähdillä olikaan! Gerryllä varsinkin, mutta ei diCapriokaan pahasti toiseksi jäänyt, vaikken siitä muuten juuri perustakaan.

No joo, onpahan ollut taas niin ahdistava fiilis, että ihan oikeasti rinnasta ottaa. En tiedä miksi edes. Sattuu vaan, eikä saa happea.

Mietiskelin tänään metsässä kävellessäni, että tässäkö tää nyt oli? Tällaistako mun elämä tulee olemaan. Tätä samaa, mitä se nyt on ollut viimeset kolme vuotta. Ylä- ja alamäkiä tunnepuolella. Välillä menee paremmin ja välillä ollaan pohjamudissa kaulaa myöten. Töitä, kotia, lapsia ja koiria. Kyyneleitä ja nauruakin joskus. What's the point?

Mitä sitten tehdään, kun ei ole enää edes unelmia? Miten sitten jaksaa?