Ihan oikeasti joskus tuntuu, että mun elämästä puuttuu jarrut, ja välillä taas tuntuu, että kaasupoljin on täysin hukassa.

Viime päivät ovat olleet sellaista hässäkkää kaikin puolin, etten meinaa itse mukana pysyä.

Edelliseen postaukseen viitaten viikonloppu meni kissanpentujen kätilönä toimiessa (no ihan katselijan roolissa, mutta valvoa piti kuitenkin), koiran kanssa eläinlääkärin lattialla ja sitten yöllä vahtiessa tuleeko pissa vai ei (kyyn purema vaurioittaa usein munuaisia, tämän vuoksi on tärkeää seurata, että virtsaneritys toimii normaalisti pureman jälkeen) ja sitten vielä tiistaina shokkipuhelu lääkäriltä, samana iltapäivänä vielä uusintaleikkaus ja sitä rataa.

Tiistaina tein kai henkilökohtaisen ennätykseni ja poljin fillarilla yhteensä 40 km. Aamullahan ajoin sinne lääkäriasemalle tikkien poistoon ja sitten iltapäivästä vielä uudestaan uusintaleikkaukseen. Ja sieltä sitten selkä puuduksissa vielä fillarilla kotiin.

Eilen pidin etäpäivän kotona. Haava juili pitkin yötä, ja uni oli heikkoa. Päätin suosiolla, että tänään lepään ja sulattelen näitä ajatuksia, joita kieltämättä heräsi tuon sairauden myötä.

En kai oikein ole vielä tähän ikään mennessä sisäistänyt sanan "levätä" syvintä merkitystä. Omalta osaltanihan lepääminen tarkoitti mm. seuraavia asioita:

• kesäkukkien osto ja istutus
• kodin tekstiilien (lakanat, päiväpeitot, sohvanpääliset, verhot) vaihto ja pesu
• monta koneellista pyykkiä ja ripustus ulos
• imurointi
• lattioiden pesu
• koirien ulkoilutus
• vierailu siskon luona
• vieraiden kestitseminen illalla
• harrastamista koirain kanssa

Kipulääke on siitä huono juttu, ettei oikein hoksaa olevansa kipeä, kuin vasta sitten, kun lääkkeen vaikutus alkaa hiipua.
Tänä aamuna esim. pyöräilin töihin (oikein ihanassa säässä!), ja kun tulin töihin, oli valkoinen toppi ihan veressä selän puolelta :( Hölmö minä!

No, kotiin päin täytyy sitten ajella ihan rauhalliseen tahtiin, ettei tule suurempia vaurioita.

Sitten tuosta itse "taudista". Kyseessähän siis oli basaliooma, eli kansankielellä tyvisolusyöpä. Tietenkin heti ahmin tietoa ko. sairaudesta netistä ja lääkäriltä, ja ihan aikuisten oikeasti tässä ei taida olla mitään hätää. Varsinkin, kun itselläni oli vielä ns. pinnallinen muoto, eli vaurioitunut ihokudos oli vain paikallisella alueella ja ilmeisen pinnassa.
Pahaksihan tuo sairaus voi muodostua, jos sairaus pääsee etenemään ihosolujen läpi. Siinä vaiheessa se voi lähettää etäpesäkkeitä sisäelimiin ja imusolmukkeisiin siinä missä mikä tahansa muu syöpä.

Hälyttävää oli myös tieto, että basalioomatapaukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viime vuosina. Lisäksi monikaan ei edes tiedä sairastavansa ko. sairautta. Omanikin oli ihan todella harmittoman näköinen pikkurillinpään kokoinen vaaleanpunainen, sileä ihoalue. Se näytti oikeastaan enemmän sellaiselta nätiltä pikku arvelta. Jos se ei olisi ajoittain kutissut, en olisi varmaan tänä päivänäkään tajunnut, että kyseessä on todellakin ihosyöpä.

Joka tapauksessa, vaikka kyseessä olikin (toivottavasti!!) suhteellisen harmiton juttu, niin kyllä nämä silmät aukesivat taas tajuamaan oman kuolevaisuutensa. Fiuh.

Maailma on oikeasti kaunis paikka.