Viikonloppuna oli mitä upein keli. Tai ainakin minun mielestäni, sillä olin suunnitellut meneväni sienimetsään. Ja meninkin.

Oli lämmin, maa hieman kostea ja aurinkokin pilkisteli ajoittain. Sieniä on alkanut nousta reilusti ja muutamia oikein löytöjäkin tuli tehtyä, mm. yksi suuri ja ihana herkkutatti!

Pysähdyin hetkeksi huilailemaan kivelle ja koirat temusivat ees taas. Voi kuinka nekin nauttivat syksyisestä metsästä, vouhottivat minkä kerkesivät ja minä naureskelin niiden touhuille.
Yhtäkkiä kuitenkin verkkokalvoni rekisteröivät jotain sellaista, mitä EN olisi halunnut enää tänä kesänä nähdä. Nimittäin tämän kaverin:

Yyh! Hetken panikoinnin jälkeen sain koirat pois vaaravyöhykkeeltä, tutkin ne mahdollisen osuman varalta ja lopulta laitoin ne maahan käskyn alle ja palasin tutkimaan lähemmin tätä lieroa.
Oikeastaan se oli todella kaunis. Pää valppaasti pystyssä toki, hyökkäysvalmiudessa. MUTTA..koin aivan uudenlaisen tunteen. Tunsin hiukan myötätuntoa tuota vihollisena pitämääni otusta kohtaan. Se oli varmasti tuhannesti enemmän kauhuissaan kuin minä, ja se yritti olla mahdollisimman liikkumatta ja paikallaan, jotta sen oma henkikulta säästyisi.

Saattaisin toki olla toista mieltä, jos tällä(kin) kertaa olisi tullut osuma koiriin. Mutta nyt koin vain sellaista perverssiä hellyyttä sitä kohtaan. Sanoin sille, että nyt jätetään sut rauhaan ja anteeksi häiriö .

P.S. Enää yhdeksän yötä jouluun!!!!!!!!!