Mulla ei jostain syystä toimi tää vuodatus enää kunnolla, herjaa jotain pdf-readeria sun muuta.

Koska joudun operoimaan työpaikan omistamalta läppäriltä pääsääntöisesti, jolle en itse voi tehdä mitään asennuksia, totesin, että menen sieltä, missä aita on matalin.

Eli uuteen osoitteeseen kaikki MARS:)

 

http://sikapleksi.blogspot.com

 

 

Jep. Olen vähän ruokkinut itseäni nyyhkytarinoilla. Katselin eilen Titanicin ja tänään taas kerran P.S. I love you:n. Siis voiko olla ihanampia leffoja. Onneksi olin yksin kotona, sain eläytyä ihan täysilla ja itkeä vollottelin niin, että kyyneleet kasteli läppärin (jolla siis kattelin noita leffoja sängyssä makoillen).

Voi elämä, se Gerald Butlerkin..ooh. Tajusin muuten yhden asian, jonka toki olen jo aiemmin laittanut merkille, mutta nyt ehkä vielä selkeämmin...miehen hampaat ja hymy. Siis voi taivat millaiset hymyt noilla molempien leffojen miestähdillä olikaan! Gerryllä varsinkin, mutta ei diCapriokaan pahasti toiseksi jäänyt, vaikken siitä muuten juuri perustakaan.

No joo, onpahan ollut taas niin ahdistava fiilis, että ihan oikeasti rinnasta ottaa. En tiedä miksi edes. Sattuu vaan, eikä saa happea.

Mietiskelin tänään metsässä kävellessäni, että tässäkö tää nyt oli? Tällaistako mun elämä tulee olemaan. Tätä samaa, mitä se nyt on ollut viimeset kolme vuotta. Ylä- ja alamäkiä tunnepuolella. Välillä menee paremmin ja välillä ollaan pohjamudissa kaulaa myöten. Töitä, kotia, lapsia ja koiria. Kyyneleitä ja nauruakin joskus. What's the point?

Mitä sitten tehdään, kun ei ole enää edes unelmia? Miten sitten jaksaa?

Vastaanpa tässä samalla Ms. Nutcasen kommenttiinkin, eli ei mulla mitään miestä ole. Eikä varmaan tulekaan tällä vitutuksen asteella.

Päällä on perustavaa laatua oleva syys- tai marrasvitutus. Tympäisee, kiukuttaa, ahdistaa, ja joo, sanoinko jo, että VITUTTAA. Ei huvita kirjoittaminen, ei mikään.

Siis tämä tavanomainen persemieliala, joka kuuluu joka syksy asiaan. Kun ulkona on kuraa ja paskaa, jota tulee sisään enemmän kuin ehtii siivota, ja vaikka siivoaisikin, niin uudet dyynit ja läikät odottaa siinä kohtaa, mistä koira nousee. Joo, koitanhan mä niitä kuivata ja putsata ulkoilun jälkeen, mutta se tuntuu kerta kerran jälkeen yhä vaan turhemmalta hommalta.

Kierukan poiston jälkeen mun PMS:t ovat muuttuneet kolmen viikon pituisiksi. Parina päivänä helpottaa ja kohta taas kiukuttaa ja vituttaa. Ärsyttää niin paljon, että sekin jo ärsyttää.

Eli ei mitään uutta täällä, blogihiljaisuus saattaa jatkua tai sitten se saattaa loppua :) Kirjoittelen, kun siltä tuntuu, mutta hengissä ollaan, ja elämä on päin persettä (taas vaihteeksi :)).

Ehkä taas aamulla on parempi mieli!

Niin se sitten tuli, se perinteinen syksy. Aivan upeista ilmoista tässä onkin saanut nauttia jo pitkän aikaa! Ei kertakaikkiaan ole mitään parempaa, kuin kuulaat syysaamut, kun maa on huurteessa, aurinko värjää puut kullaksi ja tuoksu vie melkein tajun!

Vaan ei makeaa mahan täydeltä, ja johan saatiin märkä, kurainen pimeyskin seuraksi. Ja mieliala painuu yhtä syvälle, kuin se sadevesi viemäreihin.

Elämään ei kuulu yhtään mitään uutta. Jenkkireissu on jo kaukainen muisto vaan, ja jostain pitäisi löytää taas vähän piristystä tulevaan talveen.

Yksi ihan hauska piristys tässä on ollut eräs heppu, jonka kanssa aloin muuten vaan kirjoittelemaan yhden nettitreffi saitin kautta. Sellainen harvinaisen täysipäisen oloinen tapaus, mutta kauheen nuori. Vasta kolmekymppinen. Oikeesti, mun pikkusiskon ikäinen. Se vähän jarruttaa, muuten voisin vaikka treffatakin sen. Mutta joo, onhan se ihan kiva, kun joku toivottelee illalla hyvät yöt, vaikka nyt sitten virtuaalisesti.
Kuvan perusteella on muuten nyt sitten tosi vaikea sanoa, pidänkö sen ulkonäöstä vain en. Siinä on jotain kiehtovaa, myönnän, mutta ei siis sellainen, että ensisilmäyksellä olisin myyty.
Toisaalta, mukava persoona korvaa paljon ulkonäössä, mutta kun nettituttavuudesta puhutaan, niin pitää kyllä aika hyvin mut vakuuttaa, ennen kuin lähden edes kehittelemään mitään.

Toisaalta, kyllähän tässä tämän (liian!) pitkään jatkuneen totaalisinkkuuden ja totaaliselibaatin ja totaaliei-mitään-säätöä- kauden jälkeen olisi ihan kivakin, jos joku tyyppi edes ajatuksen asteella kiinnostaisi. Tämä saattaisi olla sellainen, mutta.... Niin, se mun ikuinen mutta. No, katotaan nyt.
Pikkujoulukausi sen sijaan on alkamaisillaan, ja parit kekkerit on jo kalenterissa.

Ehkä tää tästä tokenee, tämä hiipivä melankolia.

Onneks mulla on sentään villasukat, ne lämmittää ainakin varpaat, jos ei muuta löydy :D

Ihana reissu alkaa olla jo pelkkiä muistoja, vaikka aikaa paluusta on kulunut vasta (jo!) kaksi viikkoa.

Jetlag oli oikeasti paha, krapula ilman viinaa. Mutta sen kummasti kesti, kun ajatuksissaan lensi aina vaan takaisin kaikkiin niihin ihaniin paikkoihin! En enää hetkeäkään ihmettele, miksi New Yorkin yksi tunnetuimpia turistisloganeita on "I ♥ NY". Allekirjoitan sen ihan satasella. Sydämeni jäi siihen kaupunkiin ja takaisin täytyy päästä. Nyt, heti, pian, edes joskus!

 

Ihastuin kaupungissa sen kodikkuuteen, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Valtava suurkaupunki, ja silti tuntui siltä, kuin olisin ollut siellä aina. Ventovieraat ihmiset tervehtivät aamulla kaduilla, ja kaupunki sykki elämää.

Käveltiin paljon. Toki kävimme katsastamassa "pakolliset" nähtävyydet, kuten Empire State Buildingin, Vapauden patsaan ja muutaman muun. Moni paikka havahdutti yhtäkkiä tuttuudellaan, kuin olisi nähnyt sen aikaisemmin. Ja onhan ne nähty, ei varmaan ole sellaista kolkkaa Manhattanilla, joka ei olisi jossakin elokuvassa näkynyt.

Times Square oli vaikuttava jättiläismäisine valomainoksineen. Ihmisvilinä oli valtaisaa, mutta se ei häirinnyt lainkaan, päinvastoin. Elämää, ihmisiä, kohtaloita, kokemuksia!
 

Times Square - harmi, etteivät kuvat tee oikeutta!

 

Kirjoittaminen laiskottaa, katselkaa kuvia :)

Minä keskityn selaamaan työpaikkailmoituksia rapakon takaa ♥